La 15.8. - Zugspitze!

La vuorijuoksu 19km, 4h 44min

Lauantaina seurasin Kilian Jornetin ja Veikka Gustafssonin jalanjäljillä ja juoksin/kiipeilin ensimmäisen vuoreni huipulle, kun kävimme BJ:n kanssa valloittamassa Saksan korkeimman kohdan, eli Itävallan rajalla sijaitsevan Zugspitzen (2962m). Oli niin hieno reissu, että kirjoitan muistiin vähän seikkaperäisemmän raportin.

Reissu oli BJ:n ideoima ja hän oli aiemmin kesällä kysellyt kiinnostaisiko minua kokeilla; ja tietenkin kiinnosti. BJ:n pomo on innokas vuorijuoksija ja varmaan BJ:n mielessä oli kilpailuhenkisesti pyörinyt "how hard can it be?". Sen jälkeen olemmekin hakeneet päivää, joka sopisi molemmille ja sää olisi sopiva huipulle pääsemiseen. Meillä on BJ:n kanssa mennyt näitä hankkeita puihin eri syistä, niin en viitsinyt tätä etukäteen hehkuttaa, kun se varmistuikin vasta 2 päivää ennen juoksua. Ja kunhan Orava viiltelee BJ:n jalat kuntoon, niin ensi vuodelle on jonossa hyviä tempauksia!

Viikon ajan seurasimme Zugspitzen sääennustetta lauantaille ja se pysyi melko vakiona: edellisenä yönä alueen yli kulkisi ukkosmyrskyrintama, lauantaina olisi jatkuvaa kevyttä sadetta ja illalla alkaisi lumisade. Tuo ei todellakaan ollut ideaali ennuste, mutta ukkosen ja lumen välissä ehtisi juosta ja vaihtoehtoa ei oikein ollut, koska lumen riski kasvaisi pitemmälle syksyyn odottaessa. Niinpä torstaina löimme suunnitelman lukkoon ja ostin lentolipun Muncheniin.

Logistiikka oli hyvin suunniteltu. Minä lensin perjantai-iltana Muncheniin ja BJ tuli vastaan lentokentälle. Ajoimme sieltä Itävaltaan lähtöpaikalle Ehrwaldin kylään. Matkalla BJ simuloi mersullansa vapaan pudotuksen vauhtia, kun Saksan autobaanalla mentiin kahtasataa. Matka kulki Garmisch-Partenkirchenin läpi ja maisemat olivat upeat. Kun sitten Ehrwaldissa Zugspitze tuli ensi kertaa näkyviin pilvien keskellä, niin molemmat aloimme nieleskellä, kun ehkä lähdimme vähän soitellen sotaan. Siinä sovittiin yhteisymmärryksessä, että jos keli on huono, niin ihan hyvin voidaan lopettaa ennen huippua. Varmaan kyllä molemmat oikeasti tiesimme, että ei sitä Ehrwaldiin saakka tultu kiipeämään puolta vuorta...

Hotelli/majatalo oli ihan luksusta vaikka isäntien kielitaito oli melkein yhtä huono kuin ranskalaisilla. Kävimme illalla vielä Pizza-tankkauksella ja vähän alkoi huolettaa, kun yölle ennakoidusta myrskystä ei ollut mitään merkkejä. Halusimme sen mahdollisimman aikaisin, että aamulla sää olisi hyvä. Kuitenkin loppuillasta alkoi salamoida ja yön aikana jyrisi kovaa ja vettä tuli kunnolla.

Aamulla sää oli tyyntynyt ja katsoin vielä viimeisen kerran sääennusteen: jatkuvaa kevyttä sadetta koko päivä ja illalla kovempaa sadetta, mutta ei enää lunta. Kävimme nauttimassa vähän aamiaista heti klo 7 jälkeen ja liikkeelle lähdimme noin 7:30. Minulla jalassa Speedcrossit ja muutenkin päällä ihan peruskamaa, eli ohut paita ja ohuet pitkät trikoot. Repussa oli reilusti lisävaatetta, jos sää kääntyisi korkealla huonoksi (mitä ei tapahtunut ja lisävaatteet olivat ihan turhia).

Ideana oli juosta jotakuinkin vuosittaisen "Zugspitze Trailrun Vertical Challengen" kisareitti, joskin reittikartta oli hyvin suurpiirteinen. Ohessa kartta muutamin lisämerkinnöin. Reitin pituudeksi oli kerrottu noin 16km, mutta oli se selvästi enemmän polkumutkitteluineen. Meille tuli yhden eksymisen kera Garminiin mittaa 19km. Lähtöpaikka oli 1000 metrin korkeudessa, joten korkeuseroa oli 2000m. Reitin luonne oli seuraava: Ekat 2 kilsaa asfalttia, sitten seuraavat 6 kilsaa jonkinlaista sorapohjaista kärrypolkua ja sitten loput 11km kapeita kivisiä vuoripolkuja. Ja koko ajan siis melkoisen nousuvoittoista;-) Muutaman kerran tultiin reilummin alaskin päin, joten kokonaisnoususumma lienee noin 2200m.

Asfaltti ja kärrypolku mentiin pääosin hidasta hölkkää, joskin monin paikoin oli niin jyrkkiä mäkiä, että heitimme kävelyksi. Maisemat olivat upeat ja taivas lähes kirkas! Fiilis oli ihan katossa ja kun siinä odotimme alkavaa sadetta, niin jokainen aurinkoinen hetki tuntui voitolta. Koko kuuden kilsan kärrypolkuosuus juostiin laitumilla lehmälaumojen seassa. Ne kulkivat rauhassa kellot kaulassa ja loivat alppitunnelmaa, kunhan pysyivät etäällä. Kun V1/Pestkapellen kohdalla juoksimme harhaan ja pysähdyimme vartiksi ihmettelemään tilannetta ja etsimään reittiä, niin lehmät joka puolelta kiinnostuivat meistä ja tulivat aika lailla iholle. Ne olivat tottuneet liikkuviin ihmisiin, mutta ilmeisesti pysähtyminen tarkoitti ruokaa. Se motivoi minua lähtemään juoksemaan vaan johonkin suuntaan ja onneksi tuli valittua oikea suunta;-)

Kun löysimme takaisin reitille, niin alkoi sitten se varsinainen vuorijuoksu. Päästäksemme Zugspitzen huipulle piti ensin juosta vuoren rinnettä pitkin ja kiertää sen toiselle puolelle etukäteen varoitellun Gatterl-harjanteen yli kahden vuoren välistä. Vuoripolku ennen Gatterlia oli ihan juostavaa ja ei liian jyrkkää. Vesipullotkin sai täytettyä kirkkaista vuoripuroista. Olimme kuitenkin siis nyt puuttomilla rinteillä ja luulin jo päässeeni lehmistä eroon, mutta kyllä niitä vielä tuli rinteilläkin muutama vastaan!

Gatterlin kohdalla siirryttiin Itävallasta Saksan puolelle. Gatterlin vaikea kohta oli lyhyt, mutta kunnolla pelottava, kun se oli eka vaikea paikka ja eka kohta, missä oli kunnon jyrkänne ja mahdollisuus vapaapudotukseen. Kiipeäminen onnistui turvavaijerista kiinni pitämällä ilman ongelmaa, kunhan ei katsonut alas.

Kuva Gatterlin päältä tulosuuntaan. Jyrkkä vaikea kohta jää etualalla olevan kumpareen taakse ja kauempana näkyy vuoren rinnettä nouseva polku.

Gatterlin jälkeen oli isohko tekninen alamäki alas laaksoon ja pitkä matka sitten loivempaa nousua ennen lopun kovia korkeuseroja. Oikeastaan koko loppumatka Gatterlin jälkeen oli hyvin teknistä kivikkoa ja sellaisessahan BJ on jalkavaivoineen hitaampi kuin kihtinen mummo, joten minulle matkanteko oli varsin kevyttä ja otinkin paljon valokuvia ja nautiskelin maisemista.

Juomatilanne alkoi näyttää pahalta kunnes viimein saavuimme Knorrhutteen ja saimme siellä tankattua pullot täyteen vuoren rinteellä olevassa yksinäisessä pienessä kahvilassa. Vaikka kuinka yritimme niin emme keksineet mistä ja miten työntekijät sinne tulevat. Ja jos he asuvat siellä, niin miten he pääsevät muualle tuulettumaan? Maasto tässä vaiheessa oli jo aika karua rinnettä. Kuvassa BJ tekee taivalta. Tämä olikin ainoa kuva, johon BJ tuli mukaan, kun hän intiaanien tapaan ei halua menettää sieluaan kameraan. Sielujen nappaaja ei näin kaukaa kuitenkaan tunnista uhria.

Knorrhutten jälkeen oli vielä reilu 4 kilsaa huipulle ja se oli koko matka kovalla kulmakertoimella. Minultakin loppui nautiskelu, kun rinne oli sen verran jyrkkää, että hapotti kunnolla kävellessäkin. Toki väliin onneksi mahtui loivempiakin pätkiä ja juoksua, mutta keskijyrkkyys viimeisellä neljällä kilsalla oli noin 25%. Lehmät olivat aikoja sitten jääneet ja maisema oli ihan paljasta kivikkoa, mutta lampaita/vuohia tuli vastaan useammankin kerran. Kilsavauhti oli sellainen mukava 20min/km.

Lopulta edessä oli enää kaikkein kovin rypistys eli seinäjyrkkä loppunousu. Tai me luulimme, että huippu olisi heti näkyvän nousun päällä, mutta sen jälkeen olikin vielä vajaa kilsa vuorikiipeilyä turvavaijereissa roikkuen. Tuonkin olisi tiennyt, jos olisi vähän paremmin valmistautunut.

Loppunousussa oli aika paljon porukkaa, koska siihen loppunousun alle pääsi köysiradalla ja selvästi tuo loppunousun erikoislaatuisuus keräsi erilaisia kokeilijoita. Koko matkalla emme nähneet ainuttakaan juoksijaa ja vain siellä täällä muutamia vaeltajia. Loppunousussa kuitenkin ohitin ainakin 30 ihmistä.

Loppunousu alkoi 300-400m pitkällä noin 100% nousulla, joka oli soraa/irtokiveä. Se näytti siltä, että kiipeäminen väkisin aiheuttaisi maavyöryjä, mutta kun porukka kulki tallattua serpentiiniuraa, niin kyllä se maa pysyi jotakuinkin paikallaan. Useimmilla oli sauvat ja porukka liikkui *todella* hiljaa. Ilman sauvoja ja vähän kovempaa edeten oli pakko mennä nelivedolla.

Minä saavutin nopeasti yhden isomman seurueen ja vähän aikaa kiipesin sen perässä, mutta vauhti oli aivan toivotonta. Niinpä päätin ohittaa koko porukan oikaisemalla vähän yhden serpentiinin mutkassa. Se olikin vaikeasti toteutettavissa oleva suunnitelma, kun tallaamaton maa petti heti ja sain ihan maksimilla tapella nelinkontin että edes pysyisin paikallani. Joku onneksi antoi tukea takaapäin ja sain siitä ponnistettua eteenpäin ja hieman nolona pääsin kuitenkin porukan ohi ja aloin tavoittaa seuraavaa porukkaa.

Saavutin seuraavan porukan seinänousun lopussa, kun eteneminen muuttui vuorikiipeilyksi turvavaijerien kanssa. Tuolla porukalla oli melkein kaikilla turvavaljaat ja he alkoivat nysvätä itseään vaijereihin kiinni, mutta onneksi tajusivat siinä antaa tietä ja pääsin koko porukan ohi. BJ jäi tuon porukan taakse ja vaijeriosuuksilla noin ison porukan ohittaminen olisi ihan mahdotonta.

Viimeinen kilsa ei enää sisältänyt kovin paljon nousua vaan loppumatka oli etenemistä vuoren harjanteella kohti sen korkeinta huippua. Minä etenin mielestäni "kovaa" enkä enää uskaltanut edes ottaa kuvia, koska silloin olisi pitänyt irroittaa ote turvavaijerista. Ohitin muutamia pienryhmiä sopivissa paikoissa yhtestyöllä ja välillä pysähdyin haukkomaan happea. Tästä maksimivauhdistani huolimatta viimeinen kilsa kesti muutamaa sekuntia vaille puoli tuntia;-)

Aikaa minulla kului bruttona 4:44. Siinä on vartti seisoskelua eksyminen yhteydessä, toinen vartti edestakaisin juoksemista siellä eksyksissä, ja sitten ainakin puoli tuntia erilaisia huoltotaukoja ja valokuvaustaukoja. Garminin mukaan olin liikkeellä 3:06, mutta luulisin että Garmin on erehtynyt luulemaan hitaimpia kiipeämisjaksoja paikallaan olemiseksi.

Juoksun osalta suoritus oli hyvä. Jyrkät kohdat hapottivat jaloissa, mutta yllätyin kuinka hyvin mäet nousivat ja kokonaisuutena pääsin melko helpolla ja uskon palautumisen olevan nopeaa. Fiilis oli koko ajan hyvä ja jalat nyt seuraavana päivänä tuntuvat ihan normaaleilta. Vuoden paras juoksu!

Huipulta ajoimme köysiradalla alas ja takaisin hotellille suihkuun ja sieltä autolla taas lentokentälle. Ehdin mainiosti iltakoneella vielä kotiin. Kiitokset Jarille juoksuseurasta ja upeasta reissusta!

Tästä Youtube-videosta saa melko hyvän kuvan reitistä varsinkin tuolla ylempänä vuorella. Meillä ei siis lunta ollut kuten videossa. Jo pelkkä vesikin olisi tuntunut melko hurjalta, kun melkein koko kiipeäminen oli kuitenkin kiviä pitkin. Kyllä siinä Speedcrossien pitopohja olisi ollut paljon vartijana, mutta nyt saatiin mennä kuivin jaloin. Luvattu sade alkoi 10 sekuntia sen jälkeen kun painoin Garminin stop-nappia Zugspitzen huipulla. Ja ei sadetta sittenkään tullut kuin pari lyhyttä ja kevyttä jaksoa. Sää oli täydellinen. Zugspitzen huipulla oltiin kyllä pilvessä ja mitään näköaloja ei nähnyt, mutta matkalla niitä oli ollut sitäkin enemmän.

Tekniikkakokeilu LocaToWeb toimi ilmeisen hyvin ja kuvat+viestit ilmaantuivat reitin mukana reaaliajassa tänne. Tätä käytän kyllä jatkossakin, jos sopivia tilaisuuksia tulee. Tätä voisi muutenkin käyttää tallentamaan reissukuvia mielekkäästi kartalle sijoitettuna.

Nyt on siis vuorijuoksuneitsyys korkattu ja 100-listan tavoite 98 tuli myös toteutettua. On helppo kuvitella kuinka tuohon hommaan voisi ihan täysin hurahtaa. Kyllä minäkin hyvin voin vielä lähteä muita vuoria kokeilemaan, mutta Zugspitze saa jäädä niistä vaikeimmaksi. Sen verran on itsesuojeluvaistoa, että kiipeilykohtien ei tarvitse olla yhtään enää pahempia, vaikka varmasti oikeille harrastajille tuo ei ollut vielä mitään. Ylämäkijuoksu ja maisemat kelpaavat, mutta turvavaijeriosuuksia en jää kaipaamaan;-)